Mitä tapahtuu jos pudottaa videokameransa black metal -kulttuurin liekehtivään kuiluun? Tallentaako se mitään muuta kuin kidutettujen huutoja? Jo kaksikymmentä vuotta sitten Pimeyttä, Pahuutta ja Kylmyyttä (alkup. Det Svarte Alvor) -dokumentti avasi kuolemanpalvonnan kulttuuria meilläkin päin paikallisille teini-ikäisille ja useimmille jäi mieleen vain Emperorin jäsenten yliluonnollisen pitkät tukat.
Samaisen bändin Ihsahn kuvaili eroa “heidän” ja “meidän” välillä kuin me olisimme kauhuelokuvan yleisö ja he sen hahmoja. On siis mielenkiintoista katsoa miten nämä myyttiset hirviöt käyttäytyvät kun heidät konkreettisesti valkokankaalle päästetään?
Vampyyrin tai peikon tavoin, jotka auringonvalo sulattaa, salaperäinen taiteilijahahmo kameran taikalampun kohteena muuttuu itsetärkeäksi, tympeäksi tai tavalliseksi. Black metallin arvokkuus ei tyypillisesti kestä paparazzien hyökkäystä: mainittakoon esimerkiksi Sami Kettusen kohuttu Loputon Gehennan Liekki, jossa tahallaan korostettiin kulttuurin absurdeja puolia tai amerikkalaisten hipsterien keittämä sekahedelmäsoppa nimeltä Until the Light Takes Us, jossa Gylve Nagell (Darkthrone) ja Varg Vikernes (Burzum) rinnastetaan abstraktiin modernin taiteeseen jolla elokuva hyökkää kontekstuaalisen revisionismin hengessä black metallin poliittisesti epäkorrekteja arvoja vastaan.
Olisiko tutkivaa journalismia parempi lähtökohta siis vapauttaa meidät fiksaatiosta tekijän persoonaan ja kääntää huomio ulospäin, niihin asioihin mistä nämä maagikot ovat ammentaneet inspiraationsa?
Kun ensimmäistä kertaa kuulit Burzumia tai Darkthronea, ei silmiesi edessä välähdellyt kohtauksia norjalaisnuorista elämässä arkielämäänsä, vaan visioita, hahmoja ja unelmia – sitä, mitä nämä silmät (fyysiset silmät tai se kolmas) olivat havainneet ympärillä olevassa maailmassa.
Inhimillinen tyhjyys vs. mystinen syvyys. Voisiko elokuvalla tavoittaa black metallin ydintä sellaisena kuin se suodattui maailmaan universumin infernaalisista ajatussäikeistä 90-luvun alkupuolella: yhteenliittyviä harhoja, jotka vahva kaipuu toiseen maailmaan kytki kuolevaisten unia stimuloivaksi kokonaisuudeksi?
Kun black metal on jäsentynyt rienaavaksi ja riivaavaksi kulttuuriksi, joka jakaa yhtä lailla kuolemaa kuin onnea tässä keskinkertaisuutta palvovassa sivilisaatiossa, ovat usealle Varg Vikernesin vaimonsa kanssa visioima Forebears (2013) ja Darkthronen Nocturno Culton teos Misanthrope (2007) vaikuttaneet enemmänkin kotivideon, okkultistisen avantgarden ja gonzopsykedelian sekoituksilta.
Kumpikin elokuva on piinallisen hidas, täynnä kauniita maisemia ja paikalleen pysähtyneitä kohtauksia, Darkthronen puolella Norjan karuudesta metsineen ja syrjäkylineen, Burzumilla yllättävän kesäisestä auringonpaisteesta rinnastettuna hämäriin luoliin jotka toivat itselleni mieleen AD&D:n ensimmäisen painoksen Dungeoneer Survival Guiden (assosiaatio, josta pöytäroolipeli-connoisseur Louis Cachet olisi toivottavasti ylpeä).
Kumpikin on enemmän tai vähemmän palannut juurilleen. Mitä on Darkthrone, paitsi pikkukaupunkinuorten underground-hevin palvontaa lähimetsässä kaljapullot repussa? Mitä on Burzum, paitsi roolipelifanin aika- ja myyttimatka rikollisen intensiivisissä mittasuhteissa?
Sama henki on yhä läsnä yhtyeiden nykytuotannossa, kun Darkthrone soittaa 80-luvun punkhevisalaattia ja Burzum on roolipelikaupan taustamusiikkihyllyn progesyna-randomgeneraattori.
Onko yllättävää nähdä Varg Vikernesin arjalaislasten kirmaavan auringonpaisteessa sulat päässään kuin elämäntapaintiaanit? Darkthrone ja Enslaved pilkkihaalareissa? Varg lausumassa muinaisegyptiläisiä loitsuja ja huviajelemassa epäekologisesti ympäri Ranskaa? Darkthrone pakenemassa pohjoisen miehen angstia rokkilomalle Japaniin?
Tämäntyyppiset yllätykset ovat terveellisiä black metallin maailmassa nyt, kun oikeaoppisuuden naamioleikki on valitettavasti leikannut nuorelta polvelta suvunjatkamiskyvyn. Black metal syntyi ristiriidasta, kuten viikinkien maailmankaikkeus Ginnungagapin tulijääsoossista. Ikuisesta painiottelusta, jossa valo ja pimeys syleilevät – tai kuristavat – toisiaan.
